Pudonneet taivaankappaleet

’wem havahtui tytön kikatukseen ja avasi silmänsä. Hän oli haaveillut kaikenlaista ja unohtunut ajatuksiinsa, vaikka hänen piti pitää seuraa Samille. Haltia nousi istumaan ja pudisteli metsän roskia pois valkeista hiuksistaan. Hämärä alkoi laskeutua jo ja metsänreunalla saattoi vielä nähdä auringon heittämiä säteitä. Musta haltia käänsi päätään, etsien katseellaan pientä tyttöä. Tämä löytyi vähän matkan päästä, marjapensaan luota kyykkimästä, housujen polvet mudassa ja kesähattu kallellaan.
“Muru? Mitä sinä teet?”
Haltia huikkasi kysymyksensä tytölle, joka käänsi innostuneen katseensa puhujaan päin. Ilmeisesti tyttö oli taas löytänyt jotakin uutta ja jännittävää, kuten aina. Jopa yksi muurahainen saattoi kiinnittää olkihattuisen tytön huomion pitkäksikin aikaa. Mitähän se tällä kertaa oli?
“’Tule katsomaan! Minä löysin pudonneita tähtiä!”
Lapsi selitti innoissaan ja katseli taas pensaaseen päin. Musta haltia nosti siroa kulmakarvaansa yllättyneenä. Pudonneita tähtiä? Olivatko ne jotakin hienoja lehtiä tai kastepisaroita? Se mitä hän tähdistä tiesi, ne eivät kovinkaan usein tipahdelleet taivaista ja laskeutuneet marjapensaisiin. Osoittaakseen edes lievää mielenkiintoa, nuori haltia nousi ylös ja käveli jännittyneen tytön luokse.
“Tähtiä? Missä?”
“Tuossa noin! Katso nyt miten nätisti ne kiiltävät. Pitääköhän ne pistää takaisin ylös?”
Sam osoitti pensaaseen ja puhui kuiskaamalla, aivan kuin peläten tähtiensä pelmahtavan lentoon. ’wem kumartui hieman lähemmäs ja hänen yleensä niin vakavana viivana oleva suunsa puhkesi hymyyn.
“Sinä olet pöhkö. Nuo ovat kiiltomatoja eivätkä pudonneita tähtiä. Katsohan.”
Pikimusta käsi poimi yhden ‘tähden’ ja ojensi sitä hattupäistä tyttöä kohti. Tytön siniset silmät suurenivat hämmennyksestä ja hän huokaisi ihastuneena.
“Se on kiiltävä ötökkä?”
Sam kysyi ymmällään ja katseli tarkkaan pientä hyönteistä, joka lepäsi mustalla sormenpäällä ja oli täysin tietämätön nuoren neidin huomiosta.
‘Wem naurahti. Sam oli niin hellyttävän tietämätön joskus ja tämän reaktiot olivat aina mukavia seurata. Aivan kuin tyttö olisi kokenut maailman täysin eri lailla kuin muut. Tämä varmasti löytäisi mielenkiintoisia asioita aivan mistä tahansa, eikä tarvitsi edes kovasti yrittää, sillä se tuli luonnostaan. Kun muut huokailivat kuinka tylsää oli kun satoi kaatamalla vettä, Sam hymyili aurinkoisesti ja kertoi kuinka mielissään oli siitä, että kukat ja puut saivat juotavaa ja kuinka jännittävältä sateen ropina ikkunaa vasten kuulostikaan.
Valkohiuksinen haltia sijoitti kiiltävän hyönteisen takaisin pensaan suojiin ja nousi seisomaan.
“Kuulehan, nuori tutkimusmatkailijani. Jos lopetamme retkeilyn tältä päivältä ja menemme syömään Lein paistamia lettuja? Ja laitetaan sinulle kylpy, noin kuraisia tyttöjä ei oteta ruokapöytään.”
Tyttö kömpi jaloilleen ja kaivoi pientä punaista reppuaan, joka lojui maassa hänen vieressään. Hän löysi taskulampun, pisti sen päälle ja laittoi takaisin kangasreppuunsa, hymyillen leveästi. Hän kiskaisi repun selkäänsä, kikatti ja säntäsi pari askelta eteenpäin, kohti metsäpolkua.
“Katso, nyt minäkin olen ihan oikea kiiltomato.”